Pekka Lampela: “Spede-tuotannoissa ratkaisi vain se, onko otto hauska”

Uuno ja Pekka
Pekka Lampela Uuno Turhapuron kuvauksissa. Kuva: Pekka Lampelan arkistot

Pekka Lampela on työskennellyt miltei kaikissa Spede-elokuvissa joko leikkaajana tai äänittäjänä – tai molempina – vuodesta 1979 alkaen. Hän on ollut mukana myös lukuisissa Speden televisiotuotannoissa.

Miten päädyit aikanaan Speden leipiin?

”Aika sattumanvaraisesti. Tapasin Speden ensimmäisen kerran 1966 tai 1967. Speden Hupi-Klubilla oli samaan aikaan toimisto tuottaja Carlstedin Arnon kanssa. Olin tullut Amerikasta ja Matti Penttilä oli Carlstedilla äänittäjänä ja oli saanut Sennheiserin ensimmäisiä pitkiä puikkomikrofoneja. Matti kysyi, onko minulla kokemusta siitä. Sanoin, että juuri mulla ei varsinaisesti ole, mutta Amerikassa käytettiin silloin vastaavia dynaamisia mikrofoneja. Ne oli hemmetin painavia, mutta siellä on isot ryhmät ja konepuomit, niin se ei haitannut. Menin kakkosäänittäjäksi Carlstedin Punahilkkaan (1968), ja silloin tapasin Speden ensimmäisen kerran. Kun menin Maikkariin töihin, silloin tavattiin tietysti useamman kerran. Veikko Partanen oli hyvä ystävä Maikkarilla, ja Veikko soitti mulle, kun Spede teki Tup-akkka-lakkoa (1980), ja kysyi, että tulisinko mä siihen äänittäjäksi, kun hän ei pääse. Siitä se sitten alkoi.”

Mikä Spede-elokuva on erityisesti jäänyt mieleen?

”En osaa sanoa mitään erityistä. Koko Speden tuotanto – oli se sitten Speden tai Ere Kokkosen tuottamaa tai käsikirjoittamaa – perustui ajatukseen, että tehdään sellaisia elokuvia, joita itsekin haluttaisiin mennä katsomaan. Piste. Se oli keskeinen ajatus, joka poikkesi radikaalisti sen ajan muista tuotannoista, ja voi sanoa, että poikkeaa edelleen. Ihmiset eivät uskalla tehdä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, sellaisia elokuvia, joita ne itse haluaisivat mennä katsomaan, vaan sellaisia, jotka ovat kuvitelmia siitä, mitä yleisö haluaa katsoa. Se on ihan eri asia.”

Speden elokuvat olivat suosittuja ja menestyivät myös taloudellisesti. Johtuiko se juuri tästä ajatuksesta?

”Kyllä, ja toinen asia, joka näkyi voimakkaasti alusta alkaen oli se, että kaikki on kiinni sisällöstä. Jos ei naurata, niin siihen eivät mitkään selitykset auta. Komedia on siinä mielessä hyvin ankara laji. Jos yleisö ei naura, elokuva on pilalla ja epäonnistunut.

Spedellä oli vähän erilainen lähestymistapa kuin Erellä. Ere kysyi aina multa oton jälkeen, että oliko se hauska. Spede teki vastaavaa, mutta Spede oli hirveän arka omista käsikirjoituksistaan, joten Spede vain ei varsinaisesti suoraan esittänyt kysymystä. Mutta kaikki tehtiin vain ja ainoastaan sen takia, että otto on hauska. Oli samantekevää, menikö siihen 50 ottoa vai vain yksi otto.”

Joissain kirjoituksissa Spede-tuotanto on jaettu Uuno Turhapuro -elokuviin ja niiden välillä tehtyihin “B-tuotantoihin”. Oliko teillä tekijöillä samanlaista jakoa ja tehtiinkö elokuvia eri lähtökohdista?

”Ei oikeastaan. Lähtökohta oli elokuvan aihepiiri. B-elokuvien genre on arvostelijoiden asettama. Spede kyllä puhui joskus itse omista elokuvistaan sarkastisesti B-elokuvina – Spede-elokuvat eivät taatusti ole taidetta, vaan B-elokuvia. Muuten Spede ei tehnyt mitään tuollaista jakoa.”

Spede oli usein napit vastakkain muiden elokuvapiirien kanssa. Hän kritisoi Suomen elokuvapolitiikkaa, elokuvasäätiötä sekä säätiön tukijärjestelmää samalla kun hänen elokuvatuotantonsa pyörivät omillaan. Heijastuiko tämä ilmapiiri elokuvien tekoon?

”Tähän voi tietysti ottaa kaksi näkökulmaa. Toinen on se, että eri ammattilaiset tekevät ammatillisesti hyvää työtä. Se on elokuvien lähtökohta. Toinen on kärjistäen se, että Speden kanssa tehdään elokuvia, jotka ovat hauskoja, ja kaikki mikä tukee sitä – oli se mitä tahansa – toteutetaan, mutta ei sen takia, että esimerkiksi mulla olisi ammattiylpeyttä johonkin tietynlaiseen taiteelliseen tulokseen.

Tämä näkyi esimerkiksi hyvin selkeänä erona äänitöissä. Olen toki ollut tekemässä ns. taide-elokuvia, ne elokuvat olivat usein sellaisia, että repliikeistä ei tahtonut saada selvää. Tämä on yksi sellainen asia, joka musta on kummallinen. Jos ihminen haluaa, että joku kuulee ja ymmärtää, mitä joku sanoo, sen pitää myös kuulla ja ymmärtää se. Tämä oli sellainen jako, että meikäläisen tapa ajatella on niin kaukana tästä. En ymmärrä taidetta. Repliikeistä pitää saada selvää, ja se näkyi konkreettisesti siinä, että Spede käytti näyttelijöitä, jotka puhuivat selvästi. Ja sama koski Ereä. Näyttelijät, joilla oli taipumusta käyttää vähemmän ymmärrettävää puheilmaisua, eivät kelvanneet.”

Spede-tuotannot tehtiin ilmeisesti varsin nopeasti ja tehokkaasti. Minkälaisia muistoja sinulla on kuvauksista?

Pekka-valokuvaajana
Lampela vilahtaa useissa Spede-leffoissa myös sivuroolissa. Tässä valokuvaajana elokuvassa Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991). Kuva: Pekka Lampelan arkistot

”Aikataulun määräsi suurimmaksi osaksi näyttelijöiden työajat. Näyttelijät pääsivät teatterista vapaaksi toukokuun 20. päivän paikkeilla, ja syksyn ensi-ilta taas oli koulujen aloituksen tuntumassa syyskuun alussa. Sitten koulujen alkamisaikoja siirrettiin elokuun puoliväliin. Silloin koko elokuvan valmistumisaika tiivistyi kahdella viikolla. Se teetti jo teknisiä ongelmia, ja piti keksiä ratkaisuja, miten kuvausaikataulu mahdollistetaan. Kuvausaikataulut sinänsä eivät olleet kiireisiä. Suurin osa elokuvanteosta on odottelua, oli se sitten Spede-tuotanto tai joku muu. Sitten on tietysti tällaiset seikat kuten ottojen määrä. Jos otto menee heti hyvin, se menee hyvin sen takia, että siinä on vielä tuoreutta. Joskus jouduttiin kyllä joku juttu tekemään kymmeniä kertoja ennen kuin se onnistui niin, että se nauratti. Se on kriittistä komedian teossa.”

Kuinka paljon elokuvissa oli improvisaatiota, vai oliko kaikki käsikirjoitettu tarkasti?

”Kyllä käsikirjoitukset olivat erittäin tarkkoja. Improvisaatiolle ei tekstin puolesta ollut hirveän paljon paikkoja, koska teksti ja tekstin rytmi on niin monesta tekijästä kiinni. Improvisaatiolle on tietysti tilaa siinä mielessä vaikka kuinka paljon, että miten joku asia tehdään. Veskuhan oli aivan loistava kaikessa ruumiinkielen käytössä, ja joskus sovittiin erikseen, että tämä vaikka voisi olla sellainen kohta, johon voisi improvisoida. Vesku ehdotti, että mitä jos tekisin näin, ja tähän se sopisi hyvin. Mutta pelkkiä improvisoituja kohtauksia on hirveän vähän. Mutta Vesku oli esimerkiksi Uunojen kohdalla tosi tiukasti jo käsikirjoitusvaiheessa mukana.

Hyviä esimerkkejä improvisaatiosta on kuitenkin esimerkiksi vaikka Uuno muuttaa maalle -elokuvassa (1986), jossa Uuno pitää puheen ja esittää lyhyen haikun. Se on ihan improvisoitu. Tämän tyyppisiä ohjelmanumeroita on melkein joka elokuvassa.”

Olet aiemmin maininnut, että Liian iso keikka (1986) on erityisesti jäänyt mieleen hyvänä muistona. Mikä siinä oli erityistä?

”Ehkä se, että se ei saanut ansaitsemaansa mainontaa. Se oli yksi sellainen vaihe, jolloin Spedellä ja Erellä menivät sukset ristiin. Spede ei antanut yhtä paljon markkinointirahaa kuin muille elokuville. Se ei sinänsä ollut parempi elokuva kuin muut, mutta mun mielestä todella hyvin tehty ja hauska juttu, joka olisi ansainnut ihan normaalin Spede-tuotannon markkinoinnin ja sitä kautta sen mukaiset katsojaluvut.”

Miten Speden ja Eren ajoittainen riitautuminen tai ylipäätään työtapojen erilaisuus muuten näkyi? Esimerkiksi Lentävissä luupäissä (1984) Ere lähti tuotannosta muutaman kuvauspäivän jälkeen. Mitä tapahtui?

Lentävät luupäät (1984).
Lentävät luupäät (1984).

”Riita on ehkä vähän vahva sana tässä yhteydessä. Mutta esimerkiksi Lentävät luupäät oli sellaista vaihetta, että sekä elokuva- että tv-tuotantoja oli kamalasti. Spede oli kirjoittanut elokuvaa, mutta – tämä on mun tulkintaani – Spede oli epävarma siitä, millä lailla halusi tehdä elokuvan. Spede oli kiinnostunut teknisistä vimpaimista ja halusi rakentaa niiden ympärille komediaa. Spede ilmeisesti epäili itse, että onko siinä riittävästi kantavuutta. Käytännössä Spede piti käsikirjoituksen itsellään ja ihan konkreettisesti vain vilautteli näyttelijöille yksittäisiä repliikkejä. Näyttelijöillä ei ollut mahdollisuutta harjoitella etukäteen ja eihän se teknisesti silloin onnistu, että joku toinen ohjaa sitä. Se on ihan konkreettinen mahdottomuus, ja se jäi sitten siihen, että Spede hoiti koko homman. Oli suoraan sanoen aika vaikea tietää, mitä kulloinkin haluttiin tehdä. Mun tulkintani siis on, että Spede oli epävarma, onko juttu ihan niin hauska kuin hän halusi sen olevan.”

Mitä mieltä itse olet kyseisestä elokuvasta?

”Siinä on paljon niitä elementtejä, joille pikkupojat nauravat, ja se on yksi Speden vahvoja alueita. Mutta ei siitä sitten muulle katsojakunnalle huumoria irronnut. Kaikissa Spede-tuotannoissa on kuitenkin positiivinen kokonaisuus ja inhimillinen näkökulma asioihin sekä tietty kaari, kuten Uunoissa. Ei vain pelkästään jänniä tai hauskoja kohtauksia. Mutta Lentäviin luupäihin ei oikein syntynyt tällaista kokonaisuutta. Hyvin ymmärrän sen, että Spede oli ehkä epävarma itsekin koko jutusta.”

Spede-elokuvissa on nähty paljon erilaisia teknisiä vimpaimia. Mutta ilmeisesti myös elokuvien tekemisessä on ollut teknisiä kokeiluja. Lentävät luupäät leikattiin tietokoneella offline-tyyliin kauan ennen kuin Avid tuli markkinoille. Pikkupojat (1986) taas kuvattiin monikamerayksiköllä videolle. Mistä nämä kokeilut kumpusivat?

Pekka
Editointia kotiolosuhteissa ennen Avid-aikaa. Kuva: Pekka Lampelan arkistot

”Spede oli kovin innovatiivinen ja pyrki keräämään ympärilleen porukkaa, joka teki samoin. Spede-yhtiöitä varten rakennettiin monikamera-auto, jota käytettiin Pikkupojissa. Olin mukana rakentamassa sitä. Teknisiä innovaatioita tarvittiin kuvausprosessissa lähtökohtien takia, eli kun elokuvien kuvausaikataulut lyhenivät kahdella viikolla, niin piti keksiä ratkaisuja, jotka nopeuttavat äänitöitä, leikkaamista ja kaikkea muuta. Yksi ratkaisu oli se, että siirryttiin enemmän videoeditointiin, jota kehittelin sitten eteenpäin. Käytettiin ensimmäisenä tietokoneohjattua systeemiä, eli MacPlus ohjasi videonauhureita niin, että saatiin leikkaustieto talteen. Negatiivileikkaaja pystyi leikkaamaan tietojen pohjalta. Tämä oli paljon ennen Avideja.

Samantapaisia juttuja tehtiin myöhemmin televisiossa Speden sallituissa leikeissä (myöh. Speden spelit) ja ylipäätään peliohjelmien kohdalla. Yksi puute, jonka Spede koki, oli se, että on tyhmää kun ei voi ennakoida sitä, kun joku voittaa, ja saada voittajaa kuvaan juuri silloin, kun voitto tulee. Me kehitettiin halpisversio siitä, kuinka jokaisella kameralla on oma kuvanauhuri ja kuinka nauhurit saatiin sitten editointivaiheessa synkronoimaan niin, että pystyttiin aina näyttämään ilme, kun joku voittaa. Siihen aikaan oikeat sellaiset editorit olisivat maksaneet hirveitä summia, eikä niihin kuulemma ollut varaa.

Televisiossa sisältö ratkaisi, eikä se, kuinka korkealaatuinen laite sen taltioimiseen oli käytössä. Ei ollut mielekästä laittaa broadcast-tason kameraa kuvaamaan, kun pallo menee sisään aukkoon. Spede hyväksyi, kun ehdotin, että teollisuuskameroita voidaan käyttää tällaiseen tarkoitukseen. Tämäntyyppisiä ratkaisuja tehtiin elokuvissa, eli käytettiin mielikuvitusta paikkaamaan sitä, että ei ole rahaa.”

Miten esimerkiksi Pikkupoikien kuvaaminen televisiomaisesti monikameratekniikalla vaikutti elokuvan tekoon?

”Tavallaan helpottavasti, näitä tehtiin enemmänkin sen takia, että nauhoitettaessa ei tarvitse miettiä filminkulutusta. Pikkupojissa ei välttämättä kyse ollut monikameratekniikan eduista vaan siitä, että voidaan ottaa ottoja ja välittömästi katsoa, mikä on lopputulos. Siihen aikoihin se oli kyllä vielä haparointia, alkuvaiheessa videon kanssa käytettiin turhan paljon aikaan lopputulokseen nähden. Mutta se oli opettelua myös siinä suhteessa, että kun oli mahdollisuus tehdä useita ottoja, ei aina uskottu sitä, että se ensimmäinen otto on kuitenkin usein tuorein ja hauskin. Myöhemmin opittiin sitten ottamaan harjoitusottoja, jolloin näyttelijä ajatteli, että kyseessä ei ole vielä oikea otto, mutta saatiin kuitenkin tuoreita palasia mukaan.”

Miten ylipäätään siirryit äänittämisestä leikkaamisen puolelle?

”Taustalla oli aikataulukysymykset, eli ei pystytty tekemään elokuvia siinä aikataulussa mitä piti. Kahden viikon supistus aikatauluissa johti siihen, että piti keksiä uusia tuotantotapoja ja ottaa tietotekniikkaa käyttöön. Olin editoinut tv-ohjelmia aika kauan, joten oli aika luontevaa, että pystyin sitten myös leikkaamaan.”

Minkälainen Spede oli työnantajana?

”Spedestä näki selvästi, että hän oli hyvin reilu työnantajana ja sellaisissa kysymyksissä kuten esimerkiksi miten tehdään niin hyvä kuin vain pystytään. Kaikki oli kiinni siitä, että lopputulos on hauska, mutta Spede oli kyllä mustasukkainen siitä, kuka saa siitä kunnian, ja tämä oli varmasti sellainen hankalampi asia Eren ja Speden välillä. Spede myös halusi omia ihmisiä, jotka hänelle tekivät töitä, ja se teetti joskus aikamoisia hankaluuksia. Mutta sitten kun jatkuvasti tuli tiukka paikka eteen, niin Spede kyllä käytti kaikki keinot houkutellakseen Eren takaisin. Hän tajusi, että jutut ovat toimineet parhaiten silloin, kun Ere on ollut ohjaamassa. Tämä ei koskenut pelkästään Ereä, vaan näkyi myös pienemmässä mittakaavassa muidenkin ihmisten kanssa.

Kun Spedelle ehdotti jotain ideaa, niin Spede omasta mielestään huumorimielessä sanoi, että “hyvä kun keksin”. Mutta se kuvaa hyvin sitä ajatusta, miten tärkeää Spedelle oli sellainen kuva, että hän keksii ja hän osaa.”

Mediassa on välillä nostettu esiin, että Spede olisi ollut aggressiivinen. Hän esimerkiksi uhkaili joskus toimittajia Musta käsi -järjestöllä. Mitä mieltä olet näistä väitteistä?

”En ole kokenut minkäänlaista aggressiivisuutta, paitsi kun humalaiset ovat tulleet kuvauksissa häiritsemään, niin silloin Spede on kyllä kimpaantunut ja häneltä on katkennut pinna.”

Naisen logiikka -elokuvalla (1999) on erikoinen tarina. Se on ainoa Spede-elokuva, joka sai elokuvasäätiöltä tukea. Elokuva kursittiin lopulta nopeasti kasaan, ja se oli elokuvateattereissa vain hetken ja sen näki vain muutama sata ihmistä. Esitysoikeudet lojuvat nyt edelleen Speden kuolinpesässä. Mistä oikein oli kyse?

11200778_800800750017295_7963981424516472293_n
Naisen logiikka (1999) ei MTV3:sta kiinnostanut, vaikka kanava ostikin muiden Spede-elokuvien oikeudet. Elokuvasta löytyy ainakin yksi filmi- ja dvd-kopio Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista.

”Sitä on hirveän vaikea mennä sanomaan, mutta tietyt asiat ovat ihan selviä, eli ainakin se, että käsikirjoitus ei koskaan valmistunut. Mun tulkintani on, että käsikirjoitus ei valmistunut, koska Spede ei oikein uskonut, että se kantaa. Elokuvaa tehtiin vähän muiden asioiden ohella, ja elokuvaan liittyi varmasti myöskin Spedelle henkilökohtaisia asioita, joita kukaan ei pysty tietämään. Loppuvaiheessa, kun elokuva ei valmistunut ja kun säätiö alkoi kinuamaan rahoja takaisin, mulle tuli käsky tehdä elokuva niin nopeasti valmiiksi kuin mahdollista. Tein sen sitten siihen asti valmiiksi ja totesin, että tästä puuttuu näin ja näin paljon kuvattavaa materiaalia, mikäli tästä aikoo elokuvan tehdä. Se oli mun kannalta täysin keskeneräinen juttu. Mutta Spede päätti, että se lähetetään sellaisenaan kopioitavaksi. Siellähän on ihan kuvien häntiä, ja sellaisia juttuja, joilla ei ole mitään perustetta olla siellä. Kun kohtaus pitäisi jatkua toisella kuvalla, siellä on ottojen häntiä, vaikka oikeasti pitäisi leikata siitä sitten sellaiseen materiaaliin, jota ei ole olemassakaan. Se on aika surkea juttu, mutta ilmeisesti siinä sitten viime kädessä ratkaisi taloudelliset tekijät, eli että ei jouduttu maksamaan saatua rahaa takaisin.”

Eli tavallaan tässä toteutui Speden oma kritiikki elokuvatuesta – kun saa tukea, voi tehdä elokuvia, joita kukaan ei katso?

”En usko, että tämä oli freudilainen lipsahdus Spedeltä. Kyllä siinä oli ihan käytännön syyt. En usko, että siinä oli sen kummempia taka-ajatuksia.”

Miksi Maikkari ei ostanut Naisen logiikan oikeuksia, vaikka se osti kaikkien muiden Spede-elokuvien oikeudet?

”Yksinkertaisesti siksi, että elokuva oli niin huono.”

Miten Speden kuolema vaikutti? Hajosiko tiivis työryhmä?

”Speden kuoleman jälkeen ei ollut enää sisältöjä. Sarjaelokuvissa ihmiset odottaa, että niissä on tietty määrä tuttua, eikä uutta saa olla kovin paljon – joskus arvioitiin, että uutta saa olla 10 prosenttia tämäntyyppisessä elokuvassa ja muu pitää olla tuttua ja turvallista. Yksi keskeinen hahmo esimerkiksi Uuno Turhapurojen ruokailujutuissa, Härski Hartikainen, jäi pois, ja koska Uunolle ruoka on tärkeä asia, niin tällaista sisältöä on vaikea kehitellä enää samalla tavalla. Olisi pitänyt kehitellä koko hahmo tietyllä tavalla toisenlaiseksi, ja se ei varmasti kenestäkään tuntunut mahdolliselta.”

Miltä nykyinen elokuva- ja tv-tuotantomaailma mielestäsi näyttää?

”Se on muuttunut hirveästi ja hyvään suuntaan. Oleellisin asia on, että käsikirjoituksiin on ruvettu kiinnittämään huomiota, niin sekä meillä Suomessa että Pohjoismaissa yleensä. Suomessa voisi kyllä ottaa mallia Tanskasta, jossa käsikirjoituksiin satsataan aivan toisella lailla. Jos samalla tavalla olisi mahdollista satsata Suomessa, niin päästäisiin paljon parempiin tuloksiin. Mutta hyviin tuloksiin päästään nytkin. Ainoa asia, joka on sääli, on se, että sellaista lajityyppi, jota Spede ja Spede-tuotannot edustivat, ei ole enää. Se oli oma lajinsa, jonka tekeminen on hirveän vaikeaa.”

Kiitos!

4714f2372a44cd9b24ab6f7bfbf139dc
Uuno Turhapuro – This Is My Life (2004). Kuva: Pekka Lampelan arkistot
Mainokset

Aika spede meininki

Lentävät luupäät (1984).

27.2.2011 Kaavailin jokunen vuosi takaperin broidin kanssa Spede-dokkaria. Idea taustalla oli se, kuinka ”itsetietoinen” Spede Pasanen tekemisissään todellisuudessa oli, ts. kuinka tahallaan hän teki huonoja elokuvia. Kaverihan tunsi elokuvateollisuuden hyvinkin tarkkaan, piti sitä hyvin hyppysissään, oli alan reilumpia palkanmaksajia ja taisi joskus uhota, että voisi koska tahansa lähteä tekemään pätkää ulkomaillekin.

Tiedä häntä, virisikö virta vain foliohatussa, mutta taustaduunin hedelmänä löytyi esimerkiksi Speden kirjoittama, viidelle sivulle levittäytyvä artikkeli Suomen Kuvalehteen (13/1991) huonosti menestyvästä kotimaisesta elokuvasta ja sen epätoivoisesta tukemisesta. Artikkeli – otsikkonaan reteästi Pasasen malli – liittyi kuumaan keskusteluun aiheesta, johon lehden palstoilla kantaa ottivat myös ainakin Antti Tuuri ja Matti Kassila.

Oli asiasta tai Speden leffoista mitä mieltä tahansa, herran teksti on ainakin hauskaa tavaraa ja spedemäisen provosoivaa.

Olisin mielelläni laittanut artikkelin tänne skannattuna – Suomen Kuvalehdelle moinen olisi passannut – mutta jutun oikeudet kuuluvat Pertin perikunnalle eli käytännössä ilmeisesti siis Pirre Pasaselle, joten… antaa olla.

Briiffataan siis lyhyesti, mistä Härski porisi.

Speden ydinpointti siis oli, että elokuvapolitiikka ja ”tekotaiteellisuus” oli vienyt teattereilta katsojat (HUOM! tämä kaikki siis vuonna 1991). Kommunistikortin esiin vetävä Spede totesi, että ensin avustetaan leffoja, joita ei katsota, minkä seurauksena tukea joudutaan antamaan teattereille, jotta nämä pysyisivät pystyssä. Spede esitti vertauksen valtion kenkätehtaasta, joka tekee niin huonoja kenkiä, ettei niitä kukaan osta.

Eikä tehdas halua tehdä muunlaisia kenkiä. Sitten tehdas keksii, että ryhdytään valmistamaan puujalkoja, ja vedetään ne kengät näihin puujalkoihin. Sitten voidaan vuosikertomuksessa mainita, että hyvin on mennyt, jokainen tehty kenkä on jalassa.

Spede toki mainitsi, että ongelma ei ollut siinä, että esimerkiksi elokuvasäätiö varastaisi, vaan siinä, että säätiöltä varastetaan. Järjestelmä ei ollut taloudellisesti järkevä, koska rahaa sai sitä enemmän mitä suurempi valmistusbudjetti on. Halvalla elokuvalla ei saa tukirahaa, ja kalliilla elokuvalla ei ole toivoakaan saada rahoja takaisin katsojilta, Spede kirjoitti.

Esimerkin vuoksi Spede, jolle tukea itselleen ei paljon herunut, esitti kaksi tilastoa.

  1. Vuosina 1981–1988 elokuvasäätiö on tuottanut 83 elokuvaa.
  2. Näillä elokuvilla säätiö on saanut yhteensä 4 000 000 katsojaa.
  3. Tuottamiinsa elokuviin säätiö on upottanut 87 miljoonaa markkaa.

Ja toinen:

  1. Vuosina 1981–1988 Spede on tuottanut 14 elokuvaa.
  2. Näillä elokuvilla Spede on saanut 4 800 000 katsojaa.
  3. Spede on saanut säätiöltä tukea näihin elokuviinsa yhteensä nolla markkaa.

Ratkaisuksi tukisysteemin kierouteen herra esitti Pasasen mallia, johon olisi kuulunut omarahoitusosuus. Speden ehdotuksen mukaan jokainen elokuvantekijä olisi saanut hakemuksesta leffalleen tukea 1 800 000 markkaa ja lisäksi 600 000 markkaa televisiorahastosta. Rahaa olisi saanut sitä mukaa, kun työ edistyy.

Ja se on helppo tutkia kuvatusta filmimateriaalista, kun ei tarvitse lainkaan ottaa kantaa taiteelliseen puoleen eli niin sanottuun elokuvan hyvyyteen, mikä on aina tulkinta tai mielipidekysymys. Elokuvan hyvyys jää tekijän riskiksi.

Riski olisi Pasasen mukaan tullut siitä, että jokaisen ”automaatiotukea” hakevan olisi täytynyt pystyä takaamaan 1 000 000 markan omarahoitusosuus. Se raha olisi pitänyt siis saada elokuvan tuotolla takaisin.

Speden mukaan tuolla kokonaisrahalla olisi mainiosti tehnyt kokopitkän elokuvan, ja tuon millin olisi saanut mistä hyvänsä esittämällä rahoittajalle tarpeeksi hyvän ja mielenkiintoisen käsikirjoituksen ja tehokkaan tuotantosuunnitelman.

Tällä mallilla ”kukaan ei kärsisi enää rahanjaon poliittisesta, henkilökohtaisesta tai taiteellisesta mielivallasta” ja ”kaikki tulkinnalliset kysymykset poistuisivat”. Lisäksi ”elokuville olisi pakko yrittää saada katselijoita, joten teatterit pysyvät pystyssä”.

Ei se ainakaan huonommaksi voi enää mennä.

Kirjoituksessaan Spede lupasikin rahoittaa jokaisen tekijän omarahoitusosuuden, jos nuo hänen mainitsemansa ehdot käsikirjoituksesta ja tuotantosuunnitelmasta olisivat täyttyneet.

Missään ei nimittäin säästä niin paljon kuin jättämällä huono elokuva tekemättä.

Muistutuksena Spede kertoi, kuinka Taavi Kassila oli pyytänyt Spedeä rahoittamaan elokuvansa Jousiampuja (1982). Spede oli sanonut Kassilalle, että ”en rahoita äläkä rahoita itsekään, sillä jos sinä teet tuon elokuvan niin sinulta menee koti ja auto”.

Myöhemmin Kassila oli kertonut jossakin haastattelussa, että Spede oli väärässä. Häneltä meni vain koti, koska auto oli liisattu.

Spede oli siis julkisuuskuvaansa fiksumpi kaveri, vaikka jaksoikin räyhätä enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta vielä siitä taustatyöstä.

Myös Ere Kokkonen vastasi ystävällisesti nippuun lähettämiäni kysymyksiä. Ehkä hauskin anekdootti liittyi elokuvaan Lentävät luupäät (1984). Ere Kokkonenhan oli alun perin elokuvan ohjaaja, mutta kun Spede ei ollut saanut kässäriä valmiiksi vielä parinkaan kuvauspäivän jälkeen, Kokkonen otti proggiksesta hatkat.

Haiskahtaako tässä kaikessa siis pieni ristiriita?

Mutta Lentävät luupäät onkin ehkä juuri siksi ehdottomasti Speden paras elokuva!

Lentävät luupäät (1984), ohj. Spede Pasanen.